Yleiskuvaus
Kettu on Suomen yleisin petonisäkäs ja yksi tunnetuimmista luontomme eläimistä. Se on poikkeuksellisen sopeutuvainen ja viihtyy yhtä lailla erämaissa kuin taajamien laidoilla. Petona kettu vaikuttaa monien pienriistalajien kantoihin, ja se on metsästyksen kannalta tärkeä pienpeto. Kettu on riistalaji.
Tuntomerkit
Kooltaan kettu vastaa pienehköä koiraa: pituutta kertyy 60–85 cm, tuuheaa häntää 35–55 cm ja painoa 5–8 kg. Korvat ovat suipot ja melko pitkät. Karvapeitteen väri vaihtelee yksilöstä toiseen, mutta useimmiten se on punertavan kellanruskea. Valkeaa on kaulassa, rinnassa ja yleensä hännän kärjessä, kun taas jalat ja korvien takapinnat ovat mustat. Talvikarva on paksuimmillaan joulu-helmikuussa, ja keväällä kettu vaihtaa sen ohuempaan kesäturkkiin. Näyttävän punaisen turkkinsa ansiosta kettu on helppo tunnistaa.
Erottaminen muista pienpedoista
Kettua on vaikea sekoittaa muihin lajeihin: punainen turkki, valkokärkinen häntä ja suipot korvat erottavat sen selvästi.
- Naali on ketun pohjoinen sukulainen, joka elää vain Pohjois-Lapin tuntureilla ja on Suomessa erittäin uhanalainen. Se on kettua pienempi sekä lyhytkorvaisempi ja lyhytkuonoisempi.
- Supikoira on tukevampi ja lyhytjalkaisempi, ja sen kasvoissa on tumma naamiokuvio.
Levinneisyys ja elinympäristö
Kettu on yleinen koko maassa. Se puuttuu lähinnä tunturien korkeimmilta paljakoilta ja osasta saaristoa. Laji menestyy monenlaisessa ympäristössä metsistä viljelysmaille ja taajamien reunoille. Päivät kettu lepää suojaisessa makuupaikassa, esimerkiksi kiven päällä, ja huonolla säällä se vetäytyy luolaan tai rakennuksen suojaan. Itse kaivamansa luolan kettu tekee usein hiekkaharjun rinteeseen tai soramontun reunaan. Ketun luolastot ovat mäyrän vastaavia vaatimattomampia, ja niissä on vain muutama suuaukko.
Käyttäytyminen ja ravinto
Kettu liikkuu pääosin hämärän ja yön aikaan, mutta sen voi tavata myös keskellä päivää. Nuoret ketut ilmestyvät usein aamu- ja iltahämärissä pelloille pyydystämään myyriä. Saalistajana kettu on tehokas ja monipuolinen: ravinnoksi kelpaavat pienjyrsijät, jänikset, linnut ja niiden munat, hyönteiset, kalat, marjat ja haaskat. Erityisen herkästi kettu verottaa maassa pesivien lintujen pesiä ja poikasia.
Lisääntyminen
Kiima-aika ajoittuu helmi-maaliskuulle. Touko-kesäkuussa syntyy tavallisesti 3–8 pennun pentue maan alle kaivettuun pesäluolaan tai rakennuksen alustaan.
Jäljet
Kuten muillakin koiraeläimillä, ketun jäljessä erottuu neljä varvasta, ja etujalan käpälä on takimmaista suurempi. Hyvissä oloissa etukäpälän painauma on noin 5,5–7 cm ja takakäpälän 5–6 cm pitkä. Koska kettu pitää varpaitaan tiiviisti yhdessä, jälki on selvästi pitkänomainen. Pelkän tassunjäljen perusteella kettua on kuitenkin vaikea, usein mahdoton, erottaa koirasta. Varmin ero näkyy kulkutavassa: kettu liikkuu hyvin taloudellisesti ja taittaa matkaa enimmäkseen ravaten, jolloin jälkijono polveilee vain loivasti.
Metsästys ja lainsäädäntö
Kettu on riistalaji ja yksi metsästetyimmistä nisäkkäistämme; vuotuinen saalis on suuruusluokkaa 50 000 yksilöä. Metsästysaika vaihtelee alueittain:
- Lappi: 1.8.–30.4.
- Muu Suomi: 1.8.–14.4.
Kettua pyydetään muun muassa ajavien koirien ja luolakoirien avulla, haaskoilta sekä houkutuspilliä käyttäen, ja jalkanarupyynti on yleistä etenkin Pohjois-Suomessa. Kettu voi levittää raivotautia ja kettusyyhyä, mikä on osaltaan peruste sen pyynnille.
Lähde: Riistakeskus – kettu
Kanta ja suojelu
Ketun kanta on Suomessa laaja ja vakaa, ja laji on elinvoimainen. Runsaimmillaan kettu on maan etelä- ja keskiosissa, kun taas pohjoisimmilla tunturialueilla se on harvalukuisempi.